Jouluna..

Herään aamulla ja astelen ensimmäiseksi vaa'alle. Puren huulta ja toivon muutosta. Jes, menty eteenpäin! Lähtenyt 1,4kiloa.. ja minä jo luulin että oon pikemminkin paisunut! Viime viikko oli siis kokonaan ahmintaa. En tajuu mikä muhun meni. Muistaakseni söin hillittömiä määriä kuivakakkua, suklaata, rusinoita, rasvaisia välipalapatukoita, joulutorttuja... ihan mitä vaan tuli eteen niin se myös meni. Olin joka päivä vatsakipeenä ja ahminta viikon jälkeen meni jopa kolme päivää ennen kuin tunsin edes kunnon nälkää. Olin niin täynnä koko ajan. Hyih!

Mutta huomenna on joulu! Taas yksi tekosyy herkutteluihin. Äitipuoli ja mummi hössöttää aina ruokien kanssa ja sitten stressaantuvat. Jouluna tuntuu siltä, että on pakko. On pakko paistaa taas kinkku, on pakko tehdä laatikot valmiiksi ja pakko ostaa joululahjoja. Joulu on ihanaa aikaa.. mutta toisaalta niiin ahdistavaa.

Tällä viikolla on syömiset rajoittunut siihen 300-400kcl(per päivä). Toivottavasti en ala ahmimaan sitten loppu viikosta(!).

Tänään  käytiin kyläilemässä. Lähdettiin vain tutuille käymään, eikä soiteltu että ollaan tulossa. :D ihmettelin isälle että miksi. Ei se sitten syytä ruvennut selittelemään. Matkalla jopa toivoin, että kukaan ei olisi siellä kotona.. säästyisi kyläsyöpöttelyiltä. No tietenkin he olivat kotona ja löysin itseni sitten kahvipöydän äärestä. Nenään tuoksui joulutortut, piparit ja voipulla. Minä hämmensin teetä vaivautuneena ja jännittyneenä. Kuulisinko taas saman virren: ''maista edes, just äsken paistoin.''   Huh, onneksi säästyin siltä. Helpotus!

Huomisesta tulee pitkä päivä, vähän hirvittää miten se menee.

Hyvää joulua kaikille! :)

Mun stoori

En muista mistä kaikki alkoi. Se pahaolo alkoi joskus 13-vuotiaana, olin tosi nuori. En silloin tiennyt hirveästi maailman pahuudesta ennen kuin sairastuin syömishäiriöön.

Syömishäiriö on kuin hamsteri häkissä; ei pääse pakoon ja mitä enemmän juoksee juoksupyörässä sitä pahemmaksi kaikki menee. Hirmuinen viha ja tuska.

Olen aina ollut melko helppo ja kiltti lapsi, ehkä siksi juuri sairastuinkin. Yleensä anoreksiaan sairastuvat tytöt ovat tunnollisia ja viattoman näköisiä, niin kuin minäkin. Mulla sisältyy sairauteeni myös masennus, joka on ollut suuri koettelemus. Moni muistaakin sen, että minulla on vain masennus.. harva muistaa syömisongelmani. Varmaan siksi, että en koskaan puhu niistä kenellekkään koskaan ja piilotan kaiken. Pidä kaiken sisälläni, joka on ollut hirmuinen taakka kannettavaksi.

Pidän itseäni rumana ankanpoikasena, erilainen ja hyljeksitty. Ruma ja lihava.

Ensimmäisen kerran olin sairaalahoidossa tänä vuonna, koska olin kiduttanut itseni niin huonoon kuntoon. Sairaalassa kaikki kyllä huolehtivat että oli ruokaa vetää lärviin, mutten saanut koskaan ongelmiini mitään muuta apua. Keskityttiin vain masennukseeni. Se oli paha virhe, koska nyt kun olen päässyt pois sairaalasta on alamäki syömisen suhteen taas alussa. Olen taas laihdutuskuurilla. Olen normaalipainoinen (vielä) ja koen, että olen hyvin hyvin lihava. Itken monesti sen takia. En suosittele anoreksiaa kenellekkään, se on vakava sairaus.

Mutta minä jatkan elämääni näillä rikkinäisillä siivillä, voitte seurata elämänkulkuani tässä blogissa.

:)