En muista mistä kaikki alkoi. Se pahaolo alkoi joskus 13-vuotiaana, olin tosi nuori. En silloin tiennyt hirveästi maailman pahuudesta ennen kuin sairastuin syömishäiriöön.
Syömishäiriö on kuin hamsteri häkissä; ei pääse pakoon ja mitä enemmän juoksee juoksupyörässä sitä pahemmaksi kaikki menee. Hirmuinen viha ja tuska.
Olen aina ollut melko helppo ja kiltti lapsi, ehkä siksi juuri sairastuinkin. Yleensä anoreksiaan sairastuvat tytöt ovat tunnollisia ja viattoman näköisiä, niin kuin minäkin. Mulla sisältyy sairauteeni myös masennus, joka on ollut suuri koettelemus. Moni muistaakin sen, että minulla on vain masennus.. harva muistaa syömisongelmani. Varmaan siksi, että en koskaan puhu niistä kenellekkään koskaan ja piilotan kaiken. Pidä kaiken sisälläni, joka on ollut hirmuinen taakka kannettavaksi.
Pidän itseäni rumana ankanpoikasena, erilainen ja hyljeksitty. Ruma ja lihava.
Ensimmäisen kerran olin sairaalahoidossa tänä vuonna, koska olin kiduttanut itseni niin huonoon kuntoon. Sairaalassa kaikki kyllä huolehtivat että oli ruokaa vetää lärviin, mutten saanut koskaan ongelmiini mitään muuta apua. Keskityttiin vain masennukseeni. Se oli paha virhe, koska nyt kun olen päässyt pois sairaalasta on alamäki syömisen suhteen taas alussa. Olen taas laihdutuskuurilla. Olen normaalipainoinen (vielä) ja koen, että olen hyvin hyvin lihava. Itken monesti sen takia. En suosittele anoreksiaa kenellekkään, se on vakava sairaus.
Mutta minä jatkan elämääni näillä rikkinäisillä siivillä, voitte seurata elämänkulkuani tässä blogissa.
:)
